Purje kivistointrospektio2

Kohteesta PiraattiWiki
Versio hetkellä 10. marraskuuta 2009 kello 15.37 – tehnyt HarriKivistö (keskustelu | muokkaukset) (Ak: Uusi sivu: Poliittisen piraattiaatteen näkymiä – osa 2 Vieraskirjoittaja Harri Kivistön uudessa juttusarjassa käsittelemme piraattiliikkeen historiaa sen juurista nykyhetkeen. Harri Kiv...)
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Poliittisen piraattiaatteen näkymiä – osa 2

Vieraskirjoittaja Harri Kivistön uudessa juttusarjassa käsittelemme piraattiliikkeen historiaa sen juurista nykyhetkeen.

Harri Kivistö

Jotta ymmärtäisimme, mikä tekee poliittisesta piraatista piraatin, lyhyt historiallinen katsaus termin käyttöön auttanee. Sana itsessään tulee latinasta ranskan kautta englantiin, millä kielellä se saa sittemmin nyt käsiteltävän voimakkaan sivumerkityksensä. ”Piraattien kulta-ajan” (n 1650-1720) lopulla merirosvot ja niiden eri variaatiot (esim engl ”privateer” oli sellainen merirosvo, joka toimi maan hallituksen tukemana muita siirtomaavaltoja vastaan) olivat monella tapaa vaikuttaneet Uuden maailman valloittamiseen sekä siirtomaavaltojen keskinäiseen poliittiseen valtataisteluun. Termi oli siis jo pitkään ollut ahkerassa käytössä ympäri Eurooppaa monenlaisissa yhteyksissä, eikä siksi ole lainkaan yllättävää, että sen merkitys laajeni kattamaan muunkinlaisen erikoisen ”rosvouden”. Lisäksi merkittävät luvattomat painokset sijoittuivat tavallisesti siirtokuntiin, joiden rannat olivat myös tunnettuja kaupankäyntiä laajalti häiritsevästä merirosvoudesta. Ei ole siis lainkaan yllättävää että ainakin jo 1700-luvun alussa Daniel Defoe kutsui kirjaansa luvatta painavia piraateiksi (1703, 182). 1900-luvulle tultaessa termi alkaa levitä käsiin, kun esimerkiksi äänilevyjen kehittäjiä ja tehtailijoita kutsutaan Yhdysvalloissa piraateiksi, ennen kuin varhainen mekanisointimaksu päätetään ottaa käyttöön. Yhteenvetona näyttää siltä, että meidän ei ole tarpeen tarkastella internetaikakauden ilmiöitä huomataksemme historiasta, että aina kun uuden teknologian mahdollisuudet kyseenalaistavat vanhoja toimintamalleja, oikeuksienomistajat näkevät oitis ympärillään merirosvoja.

Koska tekijänoikeudet pohjautuvat historiallisesti katsottuna patentti- ja monopolilainsäädäntöön, näitä ei ole aina helppo erottaa toisistaan 1900-lukua edeltävässä diskurssissa. Siinä missä nykyaikana patentit, tekijänoikeudet sekä tavaramerkit muodostavat varsin selkeästi kolme erillistä kategoriaa, ne nivoutuvat 1800-luvulla yhteen pikemminkin saman kokonaisuuden eri aspekteina, jäänteenä ajasta jolloin kopioiminen ja julkaiseminen olivat valtion suoma erityisoikeus. Näin ollen ajatus siitä, että tavaramerkkiloukkausten nimeäminen piraateiksi juontaisi juurensa 1800-luvun lopusta, on määritelmien nojalla hyvin sumea. Mielenkiintoisena sivujuonteena aikaiset elokuvantekijät sisällyttivät usein kohtauksiin tavaramerkkinsä, koska sitä oli helpompi puolustaa oikeudessa kuin elokuvaa itseään (Bowser, 1994:137). Joka tapauksessa voidaan kuitenkin sanoa, että 1900-luvun aikana piraattituote-konsepti nousi vähitellen osaksi kuluttajien kielenkäyttöä, ja saavuttaessa vuosisadan jälkimmäiselle puoliskolle piratismi oli ensisijaisesti juuri näiden väärennettyjen tuotteiden valmistamista ja levittämistä. Sittemmin piratismista on tullut kuluttajien harrastus, ja piraatti on merkinnyt yhä enemmän vain henkilöä, joka kopio toiselle tekijänoikeuksien alaista sisältöä ilman tekijän lupaa. Termin lopullinen monimerkityksisyys on hämärtänyt julkista keskustelua ja mahdollistanut sinänsä mitättömien rikkeiden vaivattoman demonisoinnin. Yksittäisen tiedostonjakajan tai pelkän lataajan saa helpommin yhdistettyä esimerkiksi ihmiskauppaa,n kun mielleyhtymäsiltana on tuoteväärennösten järjestäytynyt rikollisuus.

Vuosien retorisen pahoinpitelyn jälkeen piraatti-termi onkin vihdoin otettu poliittisen liikkeen huostaan. Voloshinovin mukaan sanat ovat luokkataistelun areena (1986:23), ja yleisemmin sanojen merkitykset muokkautuvat aina sosiaalisen konfliktin kautta. Piraatin tapauksessa sanan kilpailevat emotiiviset merkitykset heijastavat konseptin ympärillä käytävää seikkaperäistä debattia. Ottamalla termin huostaan, Piraattipuolue on onnistunut suurelta osin riisumaan sen aikaisemmasta kielteisestä arvolatauksesta mikä on saanut piratismin vastaisen retoriikan etsimään itseään uudestaan. Tämä termin uudelleenarviointi toimii konfliktina Piraattipuolueen tekijänoikeuskriittisen ja tiedostonjakamisen suhteen arvoliberaalin käsityksen sekä nykyisen tekijänoikeusjärjestelmän puolustajien ja tiedostonjakamisen suhteen konservatiivisen käsityksen välillä. Aiemmin selkeästi kielteisen piraatin toistaminen toimii retorisena tehokeinona ja aiheuttaa samankaltaisen disilluusioefektin kuin Marcus Antoniuksen Julius Caesar -näytelmässä toistama ”Brutus on kunniallinen mies”. Kyse ei ole pelkästään parodiaefektistä (jonka luomiseen usein muotoseikat ovat olennaisia), vaan väitteen toistaminen pakottaa tässä kuulijan pohtimaan sen merkitystä uudestaan – palaamaan sen juurille sekä miettimään, mitä siinä tilanteessa todella merkitsisi se että Brutus sekä hänen toverinsa olivat kunniallisia miehiä, ja toisaalta mitä tässä poliittisessa todellisuudessa merkitsisi se että piraatit ovat piraatteja.

Puolueiden nimessä kyse on siis piraatin dekonstruktiosta. Onkin kuvaavaa, että leikkimieliset silmälaput, merirosvolle ominainen puhetyyli sekä muu rekvisiitta muuttuivat käyttökelpoisiksi nettipiratismin ilmentäjiksi heti kun termi siirtyi poliittisen puolueen käyttöön. Media alkoi oitis rakentaa yhteyksiä stereotyyppisiin merirosvoihin ja kaappareihin. Uudelleenarviointi oli jo täydessä vauhdissa, ennen kuin puolueita oli vielä edes muodollisesti perustettu.

Kirjoittaja on Suomen Piraattipuolueen varapuheenjohtaja.

Lähteet

Bowser, Eileen. 1994. The Transformation of Cinema, 1907-1915. Berkeley: University of California Press

Defoe, Daniel. 1889. "The True-Born Englishman." <http://www.luminarium.org/editions/trueborn.htm> (luettu 6.10.2009)

Voloshinov, Valentin. 1986. Marxism and the Philosophy of Language. Cambridge: Harvard University Press.