Käyttäjä:Dragu

Anton Tamminen

Yksityiskopioinnin historia ja tekijänoikeusteollisuuden synty

Jo 1980-luvulla levyteollisuuden edunvalvontajärjestöt levittivät sanomaa, että yleisön mahdollisuus kopioida tallenteita "tappaisi" musiikin. Tämä oli reaktio suosittuun C-kasettiin joka mahdollisti kopioinnin, ja tätä mahdollisuutta kuluttajat myös hyödynsivät laajasti. Ostetuista vinyyleistä, kaseteista ja radiosta nauhoitettiin mieleisiä sekoituksia m.m. autoon ja matkalle, ja näitä sekoituksia vaihdeltiin innokkaasti myös tuttujen kanssa - kuluttajat saivat mahdollisuuden tutustua uusiin artisteihin ja lauluihin, ja näin artistit saivat suuremman yleisön - kuluttajat käyttivät enemmän rahaa viihteeseen ja siten myös viihdeteollisuus hyötyi, ja kasvoi entisestään.

80-luvulla taisteli myös elokuvateollisuus - poistaakseen markkinoilta kaikille tutut kotivideonauhurit tekijänoikeushuolien takia. Ennen videokasetteja elokuvia katsottiin pääosin elokuvateattereissa, joiden suosion pelättiin ehtyvän. Elokuvateollisuus hävisi oikeustaistelun mutta saikin kohta huomata, että voittoa pystyi tekemään paitsi suosituilla elokuvanäytöksillä nyt myös myytävien ja vuokrattavien kasettien avulla, jotka sittemmin synnyttivät valtavan markkinan ja kaikille tutut videovuokraamot. Videokasetit mahdollistivat C-kasetin tavoin kopioinnin, jota varten kuluttajat ostivat nauhoittavia videolaitteita. Videoita kopioitiin etenkin televisiosta, ja nauhoja lainailtiin ja vaihdeltiin ahkerasti tuttavien kesken.

Vaikka laajaksi levinnyt kopiointi- ja jakamisperinne ei vastoin uhkakuvia tuhonnutkaan viihdeteollisuutta, vaan teollisuus sen sijaan kasvoi kasvamistaan, vaativat edunvalvontajärjestöt uuden korvausjärjestelmän perustamista omaan käyttöön tehdyn laillisen kopioinnin aiheuttaman oletetun myyntihävikin takia - jota ei ole pystytty osoittamaan toteen tänäkään päivänä. Korvausjärjestelmä tunnetaan nykyään kasettimaksuna - veronkaltainen tyhjistä tallennusmedioista ja -laitteista maksettava lisä, jonka kerää jokin edunvalvontajärjestö, Suomessa Teosto ry.

Tässä vaiheessa lienee syytä mainita, että viihdeteollisuuden taloudellisen kasvun myötä ovat myös sen edunvalvontajärjestöt kasvaneet merkittävästi ja saaneet enemmän valtaa. Laajentuneen toimikuvan myötä ovat järjestöt etääntyneet artistien asiasta ja ajavat käytännössä levy-yhtiöiden ja muiden oikeudenomistajayritysten asiaa - eli niitä joilla on asiassa suurin taloudellinen interessi. Esimerkkinä tästä siirtymästä voidaan mainita edunvalvontajärjestöjen trendi hiljattain kaventaa artistien osuutta myyntituloista ja eri keinoin siirtää tekijänoikeudet pois artisteilta - yritysten haltuun. Edunvalvontajärjestöt ovat muuttuneet lobbaustoimintaa harjoittaviksi lakimieslegiooniksi, ja tässä voitonhakuiselta vaikuttavassa toiminnassa liikkuu erittäin suuret rahat. Tästä syystä oikeudenomistajayritysten ja näiden edunvalvontajärjestöjen toiminnasta käytetään usein yhteisnimitystä tekijänoikeusteollisuus.

Internetin avulla tehtävä tallenteiden digitaalisten esitysmuotojen kopiointi, niinsanottu tiedostonjakaminen, alkoi saavuttaa suurta suosiota 90-luvun puolivälissä, eli hieman yli 10 vuotta sitten. Internetin suuri mullistus liittyy sähköisen viestinnän tehokkuuteen - perinteisesti musiikin levitys vaatii suuren painatus-, levitys- ja myynti-infrastruktuurin jonka toiminta maksaa paljon. Tällöin on ilmiselvää, että useimmat artistit jotka haluavat suuren yleisön turvautuvat asiaan erikoistuneihin yrityksiin, levy-yhtiöihin. Valtaosa levyn hinnasta menee tämän myyntitoiminnan kustantamiseen ja vain pieni osa päätyy artistille. Samat kustannukset koskevat myös ansiotarkoituksessa myytäviä tuoteväärennöksiä, joita perinteisesti on nimitetty piraattikopioiksi. Internet käänsi tilanteen päälaelleen; tiedostoista voi tehdä periaatteessa rajattomasti identtisiä kopioita erittäin nopeasti internetin ylitse ja käytännössä ilmaiseksi. Ilmainen tiedostonjakaminen on laajalti syrjäyttänyt piraattikopioiden myynnin maissa, joissa on hyvät internetyhteydet.

Kuluttajan näkökulmasta tiedostonjakaminen, viihteen jälleenmyyjät ja piraattimyyjät kilpailevat keskenään hinnassa, valikoimassa ja saatavuudessa. Tuoteväärennösten myyjät voittavat lailliset jälleenmyyjät hinnassa, mutta toimintaa paheuksutaan kaupallisuudensa vuoksi. Tiedostonjakaminen on ylivoimainen voittaja kaikilla osa-alueilla juuri luonteensa takia - tiedostonjakoverkkojen valikoiman määrittelevät kuluttajat itse, tiedostojakaminen on halpaa koska kopiointiin ei liity kustannuksia ja halutut teokset saa koneelle silmänräpäyksessä. Viimeistään tämän huomattuaan, alkaa myös lainoppimaton kansalainen kyseenalaistaa tekijänoikeusjärjestelmän nykymuodon talouspoliittisen perustan. Tämä ei miellytä suureksi paisunutta tekijänoikeusteollisuutta, jonka ainoa olemassaolon tae on, että sen uskotaan olevan tarpeellinen.

Tekijänoikeusteollisuus toistaa jälleen saman kolmekymmentä vuotta vanhan mantran - "kopiointi tuhoaa luovan työn". Epäkaupallista kopiointia on nyt ehditty harjoittaa valtavissa määrin jo vuosikymmeniä, vaikka siitä käytetyt termit ovat vaihdelleet. Näinä samoina vuosikymmeninä on viihdeteollisuus moninkertaistanut liikevoittonsa ja laajentunut valtavasti. Viime vuosien puheet tiedostonjakamisesta uhkana artistien toimeentulolle ovat osoittautuneet olevan nekin ilmaa täynnä, kun tilastot osoittavat viihdeteollisuuden takovan myyntiennätyksiä. Musiikin ja elokuvien myynnit ovat kasvaneet hyvin tasaisesti 80-luvun alusta lähtien paria taloustaantumaien aiheuttamia lyhyitä laskuja lukuunottamatta. Suurin uhka artistien toimeentulolle lieneekin omaa etuaan tavoitteleva tekijänoikeusteollisuus, joka turvatakseen markkina-asemansa vaikeuttaa tuotantoyhtiöiden ja artistien sopeutumista nykyajan olosuhteisiin.

Internet ei pelkästään mullistanut kopiointia, vaan mullisti myös myynnin. Kun perinteinen levitysinfrastruktuuri voitiin ohittaa täysin, ei artisti ollutkaan enää riippuvainen levy-yhtiön levitystoiminnasta, joka vei valtaosan hänen tuloistaan. Verkkokauppatoiminta on niin kustannustehokasta, että sitä voi pyörittää artisti itse - ainoaksi merkittäväksi kustannukseksi jää mainonta, joka internetissä on halpaa. Tekijänoikeusteollisuus huomasikin varhain, että jos tämänlaisen vallankumouksen antaa tapahtua, ei sen liiketoiminnalle olisi enää perusteluja. Vastareaktiona aloitettiin maailmanlaajuinen tiedostonjakamisen vastainen kampanja, joka maalasi kauhukuvia lähitulevaisuudesta, jossa kukaan ei maksa viihteestä koska sitä kopioidaan ilmaiseksi verkosta. Osana kampanjaa aloitettiin suuret oikeustoimet tiedostonjakajia vastaan - kuluttajia vastaan. Kampanja tarkoitti suurta vastakkainasettelua artistien ja kuluttajien välillä. Artistin näkökulmasta vastapuolena oli ahnea ja moraaliton kuluttaja joka ei piittaa artistin keskimääräisesti vähäisestä toimeentulosta. Kuluttajan näkökulmasta taas artistit olivat ahneita ja halusivat vain uusia lisätulonlähteitä kohdistamalla kohtuuttomia korvausvaatimuksia yksityishenkilöihin. Tämän kampanjan myötä tekijänoikeusteollisuus muutti kaupalliseen tekijänoikeusrikkomukseen viittaavan sanan "piratismi" tarkoittamaan yksityishenkilöiden tekemää luvatonta kopiointia omaa käyttöä varten, eli myös tiedostonjakamista. Termin tahallisen väärinkäytön avulla saatiinkin aikaan piratismihysteria joka vielä elää omaa elämäänsä.

Tämän tilanteen seurauksena syntyi kansainvälinen tekijänoikeusskeptinen vastaliike, joka omaksui sille tekijänoikeusteollisuuden antaman haukkumanimen - "piraatit". Aluksi piraattiliike keskittyi tekijänoikeusasioihin ja tiedostonjakamisen lailliseen asemaan, mutta tilanteeseen tuli kohta suuri muutos.

Paitsi rajoittamalla markkinoiden kehitystä, on tekijänoikeusteollisuus ryhtynyt varsin aggressiiviseen taisteluun kuluttajan oikeuksia vastaan. Koska tekijänoikeusteollisuuden liiketoiminta perustuu teosten käytön kontrolliin, on käytön mahdollisimman laaja rajoittaminen sen etujen mukaista - mitä enemmän syitä on veloittaa kuluttajaa, sen enemmän tekijänoikeusteollisuus ansaitsee, jos ei muuten niin byrokratiakoneistollaan - jonka kustantaa kuluttajat ja artistit. Kun perinteinen tekijänoikeuslainsäädäntö ei antanut tilaa uusille yksityiskäytön veloituksen muodoille kuten m.m. soittokertakorvaukset, alettiin tallenteisiin lisätä niinsanottuja "kopiosuojauksia" tai "kopioestoja", näkökulmasta riippuen.

Suomen tilanne

Käyttöön otetut kopiosuojaukset olivat kuitenkin ristiriidassa m.m. Suomen kuluttajasuojalainsäädännön kanssa. Kopioestotekniikan, eli niinsanotun DRM:n (Digital Rights Management) tarkoitus ei olekaan estää laitonta kopiointia joka kuitenkin onnistuisi, vaan rajata kuluttajien omaa käyttöä keinotekoisesti. DRM:n avulla tuotantoyritykset voivat estää tallenteensa laillisesti hankkinutta kuluttajaa siirtämästä sitä esimerkiksi ns. "MP3-soittimeensa" tai tehdä siitä samanlaatuisia varmuuskopioita - eli hyödyntää kuluttajasuojalainsäädännön takaamat oikeudet. Tällä tavoin kuluttaja voidaan pakottaa ostamaan saman teoksen useampaan kertaan eri toistinlaitteita varten. DRM mahdollistaa myös tallenteen käytön aikarajoitteen, jolloin tallenne toimii vain tietyn aikaa ja muuttuu käyttökelvottomaksi. Koska DRM:n tarkoitus on estää laillinen kopiointi ja siten estää siitä koituva artikkelin alussa mainittu oletettu myyntihävikki, sopii kysyä miksei kasettimaksujärjestelmää lopetettu. Vastaus on yksinkertainen; kasettimaksun todellinen tarkoitus oli vain kerätä lisää rahaa, eikä sille ole mitään todellista talouspoliittista perustetta. Vaikka DRM:n tuomat käyttörajoitukset selvästi vähensivät tallenteiden käyttöarvoa, hinnat eivät laskeneet. Jos kuluttaja halusi hänelle ennestään itsestäänselvät oikeudet, joutui hän nyt maksamaan lisää.

Kuluttajat nousivat kuin nousivatkin vastustamaan DRM:ää huomattuaan, etteivät heidän ostamansa tuotteet enää toimineet niinkuin niiden piti - joskus DRM esti tuotteen käytön kokonaan. Kuitenkin Suomessa tehtiin vuonna 2005 EU-direktiivin pohjalta kiistelty muutos (es. 24/2004) rikos- ja tekijänoikeuslakiin joka kansanomaisesti tunnettiin nimeltä Lex Karpela, viitaten lain esittelijään, silloiseen kulttuuriministeriin Tanja Karpelaan. Pian lakimuutoksen jälkeen paljastui, ettei EU-direktiivi tai muu sitoutuminen vaatinut ankaraa lakimuutosta, vaan lain muodon takana oli tekijänoikeusteollisuus. Muutos teki DRM:stä lainvoimaisen rajoituksen kuluttajan oikeuksiin ja DRM:n tekniset ohitusmenetelmät ja näistä keskustelu kiellettiin. Lakiteknisesti muutos antoi tekijänoikeusteollisuudelle vallan muuttaa tekijänoikeuslain laajuutta mielin määrin, koska laki ei ottanut tarkoin kantaa siihen, mitä DRM on ja missä sen rajat kulkevat.

Lakimuutosta kritisoitiin monesta syystä ja etenkin lakiteknisestä näkökulmasta. Ensinnäkin lakimuutosta kritisoitiin siitä, että lain valmistelussa otettiin huomioon pelkästään tekijänoikeusteollisuuden näkökulma ja kuluttajien asema unohdettiin tyystin. Myös monilla lakia valmistelleista virkamiehistä, m.m. opetusministeriön johtaja Jukka Liedeksellä, oli asian käsittelyssä kyseenalaisia suhteita tekijänoikeusteollisuuteen. Toisaalta lakimuutosta kritisoitiin siitä, että kieltämällä asiasta keskustelun se olisi perustavanlaatuisesti ristiriidassa suomen perustuslain sananvapaustakeen kanssa. Jotta epämääräisen lain vaikutuksesta sananvapauteen saataisiin selvyys, käynnisti tietoyhteiskunta-aktivisti Mikko Rauhala kampanjan, jossa viikon ajan keskusteltiin kopiosuojausten kiertomenetelmistä. Aktivistit allekirjoittivat joukkotunnustuksen ja toimittivat tunnustuksen poliisilaitokselle. Kahdelle aktivisteista, mukaanlukien alullepanija Mikko Rauhalalle luettiin syyte, mutta Helsingin käräjäoikeus vapautti aktivistit syytteistä perusteluinaan, että DVD-levyjen CSS-suojaustekniikka on "tehoton" eikä sen murto siten voi olla rikos. Sittemmin hovioikeus käänsivät tuomion, ja totesivat keskustelun olleen laiton.

+ Internet-sensuuri suomessa

+==Nykytilanne==

+==Viimeaikainen kehityssuunta==